LIMA, PERU. Ensimmäinen näkymä Etelä-Amerikasta on Andien siniharmautta. Jokin huippu erottuu. Karua, pelkistynyttä, luntakin näkyy. Mennään valkoista jäätikköä kohti ja sen läpi. Ne ovatkin pilviä, paksuja, tiheitä. Laskeutuminen tuntuu suoritukselta.

Limassa on kuin Suomessa syksyllä. Vaikea varautua paikalliseen talveen, kun Euroopassa on kesä. Passintarkastus, rahanvaihto. Miehet tiskillä aikailevat. Hetikö täällä törmää ylimielisiin machoihin? Voikohan tässä maassa ollenkaan viihtyä?

Kallis appelsiinimehu kahvilassa. Kaksi eurooppalaisen näköistä naista  lämpimissä retkivaatteissa. Kansa jonottaa lennoille kunnollisesti pukeutuneena niin kuin Espanjassa tammikuussa. Ulkona tihkusade, harmaus, taksien tarjoajat. Kaksikymmentä solia, kymmenen. Kuljettaja näyttää lupansa, kun ihmettelen kyltin puuttumista.

Lentokentän ympäristö on näyttänyt neutraalilta, mutta äkkiä alkaa tuntua siltä, että ollaan Etelä-Amerikassa. Matalia muureja, taloja kuin elokuvissa, katkaistut kulmaukset, niissä ovia. Roskaista, keskeneräistä. Vanhoja autoja, poliiseja.

Muutaman tunnin kuluttua olen Ormeñon bussiterminaalissa. Kymmenen  kolmekymmentä lähtee bussi Chinchaan, Limasta etelään. Asiakkaita haalitaan vielä huutelemalla. – Chincha! Chincha!

Lippua varten pitää antaa passitiedot, jotka syötetään tietokoneelle. Bussi on ahdas, vanha, kovia kokenut. Istun etupenkissä, hienoa päästä liikkeelle.

HUAQUILLAS. Perun rajavalvonta on jo ennen rajaa. – Muy buenos dias, miesvirkailija vastaa tervehdykseen. Motolla varsinaiselle rajalle, muuta liikennettä ei ole.

Rahakauppiaat ovat vauhdissa jo täällä, niitä on laahuksena perässä. Kaikki puhuvat, tarjoavat, vakuuttavat yhteen ääneen. Huaquillas on keskellä markkinatoria. Kojuja ja myyntipöytiä on niin tiheässä, ettei eteensä näe. Ajotie siinä keskellä, joten pitää väistellä vielä autoja.

Ecuadorin imigracion ja maahantulokortti. Vaihdan vain pienen määrän sucreja, koska pankkia ei ole enkä ole varma kurssista. Bussi löytyy heti. Pullotettua vettä, ihanaa!

Täyttä on ja väkeä tulee koko ajan, katollakin on tavaraa. Aurinko paistaa kuumasti ikkunasta, kassi ahtaasti jaloissa. Keskikäytävällä seisoo sotilaita maastopuvuissa. Pysähdyspaikoissa lapsilaumat pyyhkäisevät läpi bussin. Syötävää! Juotavaa! Makeisia! Sekaan mahtuu vielä rahastaja. – Pasajes!

Kontrollipisteessä hyvän matkaa rajalta bussi tyhjennetään. Ulkomaalaiset joutuvat passintarkastukseen, minun lisäkseni kaksi poikaa, joilla on kitara mukanaan.

Täällä on vihreämpää, rehevämpää, kosteampaa. Ja banaaneja! Banaani-istutuksia, banaanimetsiköitä, suorastaan metsiä. Ne alkavat heti tien reunoilta, banaanitertut on kääritty muoviin. Kymmeniä kilometrejä  banaaneja sinisissä muovipusseissa.

Talot ovat tukevampitekoisia, niissä on matala taitekatto. Ne eivät ole niin usein kesken-tekoisia kuin Perussa, törröttävin tukitangoin. Ja ihmisten elämä heti siinä, ovi, ikkuna-aukko, tasanne talon edessä, pieni piha.

Alan vähitellen tajuta, että busseissa soi aina. Soi salsa tai paikallinen iskelmä, täynnä paatosta ja suuria tunteita. Ja aina espanjaksi. Ja soi kovaa!

Teksti ja kuva Helena Lahikainen, Täysikuu