On aamupäivä, kun soitan hotellista Roomasta Adriatican toimistoon Pescaraan. Haluan varata lipun Jugoslavian puolelle lähtevään laivaan.

On perjantai, elokuun alku ja alkavien lomien vuoksi täyttä. Laivayhtiön toimistoon ei saa yhteyttä puhelimitse. Hotellirouva alkaa hermostua yrityksistäni.

Parasta tehdä varaus paikan päällä. Matkustan bussilla Pescaraan ja ajan taksilla lipputoimistoon. Taksin mittari aloittaa 1327:stä. Arvioin hinnan kohtuulliseksi.

Perillä käy ilmi, ettei mittari toimi. Mittariksi luulemani on mittarilta näyttävä kello. Loppusumma on viisitoistatuhatta. Kuljettaja väittää hintaa kiinteäksi ja kirjoittaa kuitin mutta ei nimeään. Panen rekisterinumeron muistiin, edes huvin vuoksi.

Adriatican toimisto satamassa on kiinni, vaikka esite lupaa sen olevan auki. Kilpaileva yritys myy lippuja, mutta laiva lähtee eri satamasta. Päätän kävellä kaupunkitoimistoon. Liikkeellä on loputtomasti autoja. Liikennevaloja ei ole, katujen yli on vaikea päästä.

Adriatican kaupunkitoimisto on varannut paikat loppuun jo viikko sitten. Kävelen helteessä autoja väistellen satamaan. Varaan kansipaikan Aquilan-yhtiön Lanternaan. Laiva lähtee iltayhdeltätoista Ortonasta, muutaman kymmenen kilometrin päästä.

Virkailija selvittää bussiyhteydet Ortonaan. Kävelen takaisin kaupunkiin. Autojono seisoo, minun vauhtini on nopeampi. On kuuma ja aurinko häikäisee. Keuhkot ovat täynnä pakokaasuja.

Bussi lähtee sopivasti, mutta matka takertelee. Autoja, autoja, henkilöautoja. Vähissä havupuissa on hälyttävän ruskeita oksia.

Matka Ortonan keskustasta satamaan ei ole pitkä, meri näkyy. Jalkakäytävä häviää välillä, autot pyyhkivät ohi. Satamassa saan tietää, että yhtiön toimisto olikin matkan varrella.

Kävelen takaisin. Pimeä ilta on pehmeä, kuu on melkein täysi. Toimisto löytyy kyselemällä. Se on taidokkaasti piilotettu talon kivijalkaan.

Saan lipun ja palaan satamaan. Kello on 21.30.

Teksti Helena, Täysikuu   Kuva T. Abrahamsson