Ensimmäisellä matkalla manner-Eurooppaan – koululaisvaihtoon Westfaleniin – pysähdymme Hampurissa. Meillä kahdella on elegantit matkavarusteet, valkoiset hatut ja käsineet. Koska ne tuntuvat herättävän kadulla hilpeyttä, luovumme niistä.

Gilbert Bécaud laulaa autoradiossa, kun näemme Välimeren ensimmäisen kerran. Olemme liftanneet läpi Saksan ja Sveitsin, poikenneet Ranskan Alpeille ja päätyneet Italian kautta Nizzaan. Jätämme reput retkeilymajaan. Kuljettajamme Juan Carlos vie meidät Cannesiin syömään pizzaa.

Pariisissa on pilvistä ja viileää. Löydämme Boulevard Saint-Micheliltä halvan majapaikan. Huone on kattojen tasalla ja siihen kuuluu pieni parveke. Ilmeisesti on kysymyksessä tuntihotelli.

Tunisia on uusi maa ja Afrikka uusi maanosa. Laiva rantautuu La Goulettessa ja vastassa on kuumuus. Satamassa miehillä on jasmiininkukkia korvan takana. Yö hiekkarannalla muiden liftareiden kanssa. Aamulla uuteen kaupunkiin, Tunisiin.

New Yorkissa haastatellaan saapuvaa. Sitten pitää selvitä omin päin. Mikään ei tunnu tutulta. Istun Greyhound-bussiin ja nukun, kunnes toinen matkustaja herättää. – Do you notice, Miss?

Lentokone kaartelee Intian valtameren yläpuolella. Kun Malesia tulee näkyviin, alla on vihreyttä silmänkantamattomiin. Kuala Lumpur, lentokenttä ja kaupunki. Minne seuraavaksi? 

Ja Etelä-Amerikka. Havannan välilaskun (ehdin tehdä korttiostoksia ja saada vaihtorahana Patria o muerte -kolikoita) jälkeen paksut pilvet ja Andien harmaus. Peru, Lima. Edessä viisi viikkoa ilman etukäteisjärjestelyjä. Mitähän tästä tulee?

Helena, Täysikuu