Kaikki, mikä oli Perussa ruskeaa, on täällä vihreää.

PASTO, KOLUMBIA. Pilvistä, ihmiset ovat syksyisesti pukeutuneita. Pasto on laaksossa, silti yli 2000 metrin korkeudessa. Vieressä tulivuori, huippu pilvissä.

Banco Industrial de Colombia. Matkashekkien vaihtoon tarvitaan passi, maahantulotodistus sekä shekkien ostotodistus ynnä kaikista valokopiot. Valokopioita ei saa ilman pesoja eikä pesoja ilman valokopioita. Onneksi on muutama kolikko.

Plazalla risteilee ihmisiä, aikuisia lasten kanssa, pariskuntia. Yksisuuntaisia katuja, kapeita katukäytäviä. Kojuissa myydään banaanilastuja.

Kirkoissa on väkeä. Alttariseinillä kauniita Marioita, realistisia ristiinnaulittuja. Rippituolit. Jalopuuta, kultauksia, kukkia, kynttilöitä.

Illalla viileä syksyn tuntu. Hotellin ikkunaruutujen välistä tuulee. Televisiomainosten pastellivärit. Kanal A, intellektuelliohjelmaa. Presidentti Samper pitää puheen. Sana narcotráfico esiintyy täällä usein.

Aamulla lippu Caliin ja aamiainen linja-autoasemalla. Bolivarianolla on oma odotussali. Ulkona hienoinen sade. Kyltissä lukee Prohibido orinar. Pikkupojat pissalla.

Paston ilmapiiri on nykyaikainen, porvarillinen. Autoja mutta myös hevoskärryjä. Taloissa koristeellisia ikkunaristikoita, valoverhoja. Kaupungin reunamilla on köyhempiä asumuksia. Aneemisen paljaan esikaupunkikorttelin kerrostalot on aidattu ja portti on lukossa.

Vuoristotie on hurja ja näkymät upeita. Rinteillä monisävyistä vihreää, lehmiä laitumella. Sotilasosasto marssii maastopuvuissa. Aseet, kaksinkertaiset panosvyöt ristissä rinnalla.

Banaaneja, kukkivia puita. Pieniä taloja huikeiden pudotusten reunoilla jyrkimmissäkin mutkissa. Peltojen satoa kuivatetaan tien vieressä talojen seinustoilla.

Tullaan laaksoon. El Bordo, ruokatauko. Aurinko paistaa kuumasti. Mustat naiset myyvät hedelmäviipaleita vadeista päänsä päältä. Lippu on Caliin asti, mutta vuoret käyvät voimille. Päätän jäädä johonkin kaupunkiin matkan varrella.

POPAYÁN.  Linja-autoasemalla on väljää, myymälät siisteissä riveissä. Leivonnaisia, keksejä, makeisia. Kaikki myyvät samanlaisia tuotteita. Syön keittoa kahden pöydän kuppilassa. Ihmisiä hyörii. Aina ei tiedä, kuka on asiakas, kuka henkilökuntaa tai sukulainen.

Popayán on matalien talojen ja kapeiden katujen valkoinen kaupunki. Kuin Meksikossa? Koloniaaliajan leima. Hyvinvointi. Autoja on liikaa.

Hotelli Amalia. Ikkunattomat huoneet aurinkoisen sisäpihan ympärillä. Ummehtunutta. Yhteisvessat ja suihkut, vaatteidenpesupaikka.

Plaza Mayor, Parque Caldas. Kengänkiillottajapojalla on ylimielinen, vatsakas asiakas. Täällä vaistoaa nopeasti, että naisilla ei ole tapana istua yksin puistojen penkeillä. Paikallislehdessä on juttu taksinkuljettajasta, joka on murhattu hautausmaan lähistöllä. Mies hymyilee lehden kuvassa.

Illalla hotellin sisäpihalla katsotaan televisiota kuin olohuoneessa. Yöllä on hiljaista, yhtään ääntä ei kuulu.

Teksti ja kuvat Helena Lahikainen, Täysikuu