Kun maksan hotellin ja lähden liftaamaan Adrianmeren rannalta pohjoista kohti, taskussa on kymppi. Olen sähköttänyt kotimaan pankista rahaa, mutta se viipyy.

Liftaan koko matkan yksin, vaihtelevalla onnella. Kyläilen ystävällisten kuljettajien luona, torkun huoltoasemilla. Sateisena lauantai-iltana istun keittiön pöydän ääressä pienessä pohjoisitalialaisessa vuoristokaupungissa.

Pöydällä on grappapullo ja sitä juomassa pari naapuria. Keski-ikäinen nainen puhkeaa vähän väliä hurjaan nauruun. Kesäleskisantarmilla on kainalossaan häkillinen kanarialintuja. Talon isäntä kaivaa pohjattomista taskuistaan nuhruisia lehtileikkeitä, joissa on kuvia spagetinsyöntijuhlista.

Meillä ei ole yhteistä kieltä, mutta se ei haittaa temperamenttista isäntäväkeä. Minut saatetaan monihenkisesti paikalliseen hotelliin. En voi tunnustaa olevani rahaton. On pakko karata.

Aamulla olen Bolzanossa, kun kirkonkellot soivat. Ykskaks saan yhdeksänsadan kilometrin kyydin. Nuori saksalainen pari Volkswagenissaan on tulossa lomalta Kreikasta. Ennen kuin vuorokausi on kulunut, olen tuhannenviidensadan kilometrin päässä.

Aamulla yli Tanskan rajan. Puhelu Suomeen, josta tulee rahaa muutamassa tunnissa. Tunnen itseni ruhtinaallisen rikkaaksi. Käyn hotellissa suihkussa ja jatkan matkaa saarten yli Kööpenhaminaan sekä edelleen Tukholmaan ja Suomeen.

Teksti ja kuva                                                                                                                                                      Helena, Täysikuu