”Olin käynyt isäni kanssa kesällä 1930 Valamossa ja kun kerroin siitä koulutoverilleni Taimille, hän sai siitä intoa ja päätimme kirjoittaa ja kysyä Valamosta kesätyötä. Saimme luvan yrittää ja niin päätimme lähteä.

Siihen aikaan eivät junatkaan kulkeneet niin nopeasti kuin nykyisin. Kai me lähdimme iltayöstä Suonenjoelta, koska me olimme Sortavalassa vasta aamulla, ja minä muistan, kuinka minua nukutti. Menimme Sortavalan torille ja ostimme sieltä leipää ja voita ja söimme jossain puiston penkillä.

Laiva, joka vei matkustajat Valamoon, lähti iltapäivällä. Munkki ohjasi sitä. Kun laiva laski luostarin lahteen, olivat näkymät aivan henkeäsalpaavat. Luostari oli valkoisten omenankukkien ympäröimä, koska oli kesäkuu ja omenoiden kukinta-aika.

Saavuttuamme perille piti ilmoittautua igumenille (johtajalle), jotta saimme ohjeet, miten tuli menetellä. Johtajamunkki oli venäjänkielinen. Häntä tulkkasi noviisi, joka oli oppaana ja tulkkina hotellissa. Meille luvattiin huone hotellista viikoksi, että saisimme katsastaa, kuinka elämä näyttäisi sujuvan. Ruoan saisimme hotellin alakerrassa olevasta munkkien keittiöstä, mutta saisimme sen viedä ylös huoneeseemme ja syödä siellä. Jos sitten jäisimme, saisimme asua yhteisessä isossa tuvassa useiden kymmenien naisten kanssa.

Kyllä oli jännittävää mennä ensimmäistä kertaa hakemaan ruokaa. Huoneessa oli pitkä pöytä, jonka ympärillä munkit istuivat ja yksi munkki luki venäjänkielistä kirjaa. Yksi jakoi ruokaa ja sekoitti joka ruokaan ruokaöljyä. Leipä oli tummaa mustaa leipää ja se oli hyvää. Sen turvin tulimme hyvin toimeen.

Tutustuimme siellä hotellissa Tampereelta kotoisin olevaan tehtailijan leskeen, jolla oli seurana vanha eläkkeellä oleva kansakoulunopettaja. Kävelimme heidän seuranaan ja joka päivä he tarjosivat meille teen kanssa riisiä ja munaa sisältävän piiraan. Se oli päivän kohokohta.

Puolen päivän jälkeen jouti noviisikin meitä soudattamaan läheisillä saarilla. Etenkin käytiin saarella, jossa eleli eräs munkki erakkona. Erikoisesti täytyy mainita käynti luostarikirkossa, jossa oli jumalanpalvelus. Se jäi mieleen sen erikoisen hartauden vuoksi, jonka aiheuttivat suitsukkeet. Suitsutusastiasta tuli hyvänhajuista savua ja se kuulemma aiheuttaa puhdistumista.

Meillä oli perhoshaavit ja spriipullo mukana, joten voitiin pyydystää perhosia. Sinä kesänä siirryttyä viidenneltä kuudennelle luokalle piti olla syksyllä kerättynä 50 perhosta. Sain Valamosta kauniin ritariperhosen, mutta minun perhoseni jäivät koulun kokoelmiin.

Niin vierähti viikko, emme voineetkaan jäädä. Lähtöpäätökseen vaikutti rouvienkin kielteinen kanta ja sitä paitsi lupaus, että jos lähdemme, saamme matkarahat heiltä ilman takaisinmaksuvelvollisuutta. Ja päätökseen vaikutti myös se, että Nivalla (lähellä Sortavalaa) asui isän serkku Aaro, jolla oli kutomatehdas, ja olimme sinne tervetulleita vieraaksi.

Poikkesimme mennessä Nivalla ja vietimme siellä juhannuksen ja meidän Savon tyttöjen kunniaksi järjestivät tanssit kutomosaliin.

Niin päättyi se kesä 1931, jota on hauska muistella näin 58 vuoden jälkeen.”

Keravalla 16.1.1989
Aino Lahikainen o.s. Vehviläinen